Hoitotäti tervehtii

Olemme Kiian kanssa Paulan luona hoitamassa E-pentuja, ja täällä on ihan kummallisen hiljaista eikä kukaan istu viereen nätisti odottamaan rapsutuksia tai leikkimistä. Tuntuu kummalliselta, että kun Paula tänään palaa jälleen yhdeltä pennunvientimatkalta, hoidettaviksi palaavat enää kaksi mustaa kultaa, Pablo ja Paloma. Kuten aivan tuolla tämän blogin alkupuolella totesin, aloin silloin oivaltaa kuinka pentuihin, joita hoitaa, ja joiden kasvamista seuraa, kiintyy ja rakastuu jokaisessa johonkin piirteeseen. Nyt olen huomannut kuinka isolta ilolta tuntuu kuulla heistä ja heidän elämästään omien perheidensä kanssa.

Tämä on ollut suuri oppimismatka niin pennuttamisen, kasvattamisen kuin koiraihmisyydenkin saloihin ja moni ajatus on muokkautunut tai muuttunut, jotkut vahvistuneetkin. Suurin oppi on ollut vahvistua ajatuksessani, että koirat tarvitsevat ihmiseltä paljon, jokaisessa elämänsä vaiheessa, ja vaikka joskus voi tuntua raskaalta vastata tarpeisiin, koira palkitsee jokaisen teon moninkertaisesti.
Ja toinen oppi onkin se, että mikä kannattaa tehdä, se kannattaa tehdä hyvin ja johdonmukaisesti. Joidenkin teistä kanssa olen jutellutkin siitä kuinka olen tehnyt sen virheen, että pienempi koiristamme on saanut olla hieman enemmän "kakara", ja nyt sen kasvattua, olen joutunut ottamaan tiukemman linjan ja opettamaan koiraa vaikeamman kautta. (Siitä kai se ajatus sitten lähti:)

"Rakastan mun pentukoiraa,
se kas kaipaa seuraa ja hoivaa,
tahtoo jahdata lahkeita ja lelua omaa
usein on sisälläkin vauhtinsa kovaa.

Suloisin on, sai perheestä oman hovin,
ei ote hampaidensa satu kovin,
vaikk riehakas on, perheen kanssa sovin:
viel leikkiköön tavoillaan tovin.

Fiksu on mun koirani ihana,
se nyt vaan on vielä kakara,
ja tavat kaikki oppia voi se tuosta vaan,
-vai pitäisköhän sitä auttaa oppimaan?

Toki tahdon hihnaan sen opettaa
tavoillaan mielellään koreillakin saa,
muut koirat sais nätisti ohittaa,
ja haukun käskystä lopettaa.

Ei auta siis antaa pöydästä ruokaa,
vaikka pentu vieressä kuinka huokaa,
-ei ehkä vaadita kuin kertoja yksi,
kun koiruus oppii kerjuriksi.

Tarina kertoo, oli koira kerran,
joka sohvalle pääsi pentuna parin illan verran,
nyt sillä paikka pysyvä mielestään on,
vaikka olis isäntä, vieras istuimeton.

Jokainen pentu erilainen on,
siinä haaste, ilo ehdoton.
Yksi yhteinen tarve silti joka koiralla;
ihmisen kotona oltava on vallalla.

Ihminen koiraa kunnioittava,
voi koiransa tuntemaan opetella,
ja olla sille se johtaja,
jonka käskyjä ilo on totella.

Ne käskyt on selvät ja suorat,
johtajan tahdon esille tuovat,
ja sanat samat läpi perheen on,
apu koulutuksen verraton.

Pennun kanssa elämä on toistoa,
vaan katsopa pennun silmien loistoa,
kun saa namunsa, kehunsa aiheesta,
ihmistensä tottelemisen riemusta.

Se mitä pentuna koiralta vaaditaan,
se saa sen aikuisena tottelemaan,
ja se mita koiralle toistetaan,
sen se tekee, uudenkin innoissaan.

Jokaisen tempun siemen on kas,
ihminen kouluttamaan halukas.
Mieti siis nyt heti ja tässä,
mitä näet aikuisen koirasi tekemässä."

*RHK 30.12.2009*


Jokaiselle D-pennulle, perheineen ja johtajineen lämmöllä ihania yhteisiä hetkiä ja retkiä toivottaen:
Hoitotäti-Raija ja hoitoapulainen-Kiia